Usein keskusteluissa tulee eteen lause: ”Jos ei tarvitsisi miettiä rahaa…” Kuinka usein se on todellinen este? Ja kuinka usein käytämme sitä vain turvamuurina sille miksemme tee jotain?

Jos mietit omaa työtäsi. Sitä kaikkea mitä työsi sinulle antaa. Onko työsi iloa ja energiaa tuottavaa? Vai takaatko työlläsi vain sen, että ensi kuussakin voit maksaa vuokrasi/lainan lyhennykset ja saat ruokaa pöytään? Jos syysi on vain tämä jälkimmäinen. Mieti mitä tekisit jos voisit valita työksesi ihan mitä tahansa, ja saisit siitä palkan joka olisi nykyistäsi suurempi. Mitä tekisit silloin?

Mikä on se asia jonka äärellä aika katoaa? Mitä tehdessä ajattelet ”ihan hetki” ja havahdut vilkaisemaan kelloa seuraavan kerran monen tunnin päästä? Mikä saa intohimosi roihuamaan? Huomiosi täydellisesti?

Millainen asia saa sinulle tyytyväisen olon saadessasi siitä kiittävää palautetta? Mitkä asiat ovat niitä joista koet eniten ”sydämen palkkaa?”

Yhteiskunta on muuttunut näiden noin 30-vuoden aikana jonka olen itse ollut työelämässä. Monet niistä ”oikeista töistä” joihin vanhemmat meidän sukupolveamma patistivat ovat kadonneet työmarkkinoilta. Vastaavasti moni sellainen asia josta vanhempani aikanaan totesivat, ettet sinä voi itseäsi tuolla elättää, ne ovat nykypäivänä aloja joista maksetaan jopa parempaa palkkaa kuin näille perustöille..

Nyt kun monet firmat rämpivät taloudellisten haasteiden äärellä, huomaa jälleen yhteiskunnan muuttuvan. Työpaikka toisen palveluksessa ei nykyään ole enää varma asia. Työnantajat eivät samalla tavoin, kuin joskus ennen, arvosta lojaalia työntekijää. Ja poliittisen hallituksen viesti palkansaajalle tuntuu viittaavan enemmän siihen ajatusmalliin, että jos olet riittävän typerä pysyäksesi toisen palkkalistoilla, olet riittävän typerä jotta sinulta voidaan viedä vähästäkin.

En sano että kaikkien olisi oltava yrittäjiä, vaan pyrin herättämään ajatusta siitä, että jos jokainen tekee työtä jonka kokee omaksi kutsumuksekseen. Työtä joka vie mukanaan intohimolla ja rakkaudella siihen tekemiseen, silloin jokainen meistä voisi tehdä työtä jonka arvostus mitattaisiin muussa kuin rahassa.

Nykyinen yhteiskuntamme asettaa rahalle mielestäni liian suuren arvon. Valuutta, jonka aikanaan oli tarkoitus toimia vain välineenä hyödykkeiden vaihdossa, on nykypäivänä itsessään huomion keskipiste. Mikä on sen kyseisen rahan todellinen arvo, jos mietitään vaikka ihmiselämää ja terveyttä. Rahalla ei voi ostaa terveyttä tai onnellisuutta. Rahalla voi toki ostaa tuotteita jotka edistävät terveyttä (laadukas ruoka, ravintolisät) ja sillä voidaan ostaa palveluita joilla hoidetaan sairautta jotta saavutettaisiin taas terveys (lääkäri ja lääkkeet). Mutta raha itsessään ei ole sen terveyden lähde. Yhtä terve, ellei terveempi voi olla se kiertolainen jolla ei ole omaa asuntoa eikä rahaa. Jos hän käyttää aikaansa kerätäkseen terveellistä ruokaa luonnosta ja hyödyntäen sitä sisäsyntyistä kutsumusta tehden jotain josta saa vastineeksi sen terveellisen ravinnon ja yösijan tarvitessaan.

Miksi meidän arvostuksemme osoitetaan niille ihmisille, jotka ovat keränneet ympärilleen materiaalia, pankkitililleen valuuttaa ja silti nuo samat ihmiset voivat olla henkisesti hyvin köyhiä ja sairaita? En sano, etteikö ole oikein ansaita hyvin ja menestyä, mutta tärkeämpää mielestäni on katsoa kokonaisuutta, sitä että ihminen on rikas myös henkisesti.

Kehoitan sinua käyttämään pienen hetken miettien omia arvojasi. Jos sanot että perhe ja terveys ovat sinulle tärkeitä, mutta vietät enemmän aikaa työmaalla kuin perheen parissa ja työskentelet oman terveyden riskillä pitäen itseäsi korvaamattomana ja raahautuen töihin puolikuntoisensa, silloin voin kertoa etteivät todelliset arvosi ole perhe ja terveys vaan työ ja muiden hyväksyntä. Tarkastele toimitko todella omien arvojesi mukaisesti. Ja mieti ovatko nämä sanomasi arvot niitä, jotka toteutuvat silloin jos toteutat sitä työtä ja tehtävää joka on intohimon täyttämä ja sydäntäsi lähellä? Ja jos näin ei ole, mieti onko arvosi tai työsi ristiriidassa sen kanssa mitä sydämessäsi todellakin haluat elämältä.

Onnellisuus on asia jonka saavutat tasapainossa. Kun koet tekeväsi työtä jolla todella on merkitys, sinulle itsellesi ja niille joille sitä työtä teet, silloin olet onnellinen. olet onnellinen silloin kun voit elää elämäsi tärkeiden arvojesi mukaan. Mieti siis mitä tekisit jos sinun ei tarvitsisi miettiä rahaa, sillä kun teet sitä mitä rakastat, ei sinun tarvitse miettiä rahaa, sillä toimeentulo tulee intohimon luo.

Kesän aikana uutiset ovat jälleen olleet pullollaan tietoja lomautuksista, irtisanomisista ja YT-neuvotteluista. Itse sain aikanaan elämässä muutoksen parempaan juuri yrityksen YT-neuvotteluiden aikaan. En jäänyt miettimään irtisanotaanko minut vai ei, vaan mietin mitä elämässä halusin ja marssin sitten esimiehen luo kertomaan että olen enemmän kuin vapaaehtoinen irtisanottavaksi. Tuolloin itse näin mahdollisuuden siinä että saatoin kokeilla siipiäni, testata toimiko ideani. Ja samalla tiesin että jos tilanne menee mahdottomaksi, pääsisin kyllä koska tahansa työttömyyskortistoon. Mutta miksi jäädä odottamaan sitä??

Kun elämä heittää kohdalle jotakin haastavaa: työpaikanmenetyksen, eron, sairastumisen jne, on se meille aina mahdollisuus valita haluammeko olla uhreja vai ottaa vastuun omasta elämästä. Uhrin aseman valitseva löytää syyllisen ulkopuoleltaan: huono taloustilanne, tyhmä esimies, huonot geenit. Syyllinen on aina joku muu. Uhrin elämä on rankkaa, mutta samalla helppoa. Hän voi tiputtaa hanskat siihen ja kertoa ettei tästä mitään tule kuitenkaan. Ei kannata yrittää mitään, ei ainakaan kokeilla siipiään yrittäjänä sillä senhän kaikki tietävät ettei suomessa yrittäminen kannata. Ei parane ottaa sitä riskiä että joutuu olemaan muutaman viikon työkkärin karanteenissa jos homma ei otakaan tuulta siipien alle. Parempi on jäädä odottamaan jos joku sittenkin kantaisi kultatarjottimella sen työpaikan jossa maksetaan huippupalkkaa siitä että vaivautuu saapumaan työpaikalle. Ja jos sekään ei satu sinä päivänä kiinnostamaan niin ainahan sitä voi hakea sairaslomatodistuksen ja jäädä päiväksi tuijottamaan televisiota..

Onneksi tämä maa ei ole täynnä niitä jotka valitsevat uhrin osan. Jos olisi ei meillä olisi palveluita. Jos jokainen odottaisi saavansa työpaikan ja palkan siitä että näyttää naamansa työpaikalla, ei silloin olisi oikeasti kenelläkään työpaikkaa. Jonkun on otettava se riski ja alettava yrittää. Jonkun on uskallettava poistua turvavyöhykkeeltä jotta muillekin saadaan töitä.

Yrittäjyys ei ole suuri mörkö. Itsestään vastuun ottaminen ei ole paha asia. Pahin mitä voi tapahtua on se että yrittää ja toteaa ettei minusta ole tähän. Silloin se on kokeiltu. Ja jos kokeilun on tehnyt tosissaan, noudattaen niiden ohjeita jotka ovat jo sen tien kulkeneet. Jos tosissaan on tehnyt kaikkensa sen sijaan että istuu kotona murjottamassa ettei tästä mitään tule, silloin voi tyytyväisin mielin todeta ettei yrittäjyys ollut minua varten. Mutta.. Mutta entäs jos sen tekee tosissaan ja huomaakin onnistuvansa? Entäs jos huomaakin ympärillä olevien ihmisten ihastuvan tuotteisiin? Entä jos huomaa itse päivä päivältä kasvavansa yrittäjyyteen, oppivansa uutta, pääsevänsä eroon niistä elämää ja arkea rajoittavista piirteistä itsessään??

Ihminen ei ole muuttumaton. Toiset meistä ovat luonnostaan avoimia ja sosiaalisia, toiset joutuvat opettelemaan sitä. Toiset meistä osaavat lukea kanssaihmisen tunneälyä ja toiset potkivat varpaita kiviin ja lyövät päätä seinään melkoisen monta kertaa ennenkuin oppivat kanssakäymisen muiden kanssa.
Monet niistä jotka tuntevat minut nykyään pitävät minua varmaankin melkoisen avoimena, sosiaalisena ja hyvin ihmisten kanssa toimeen tulevana. Niin uskoisin nykyään olevanikin. Mutta silloin joskus, urani alussa, olin ujo, hiljainen ja erittäin huonolla itsetunnolla varustettu. Jos minä olen voinut näiden vuosien myötä muuttua, kuka tahansa voi.

Minä en halunnut jäädä uhriksi vaan mielummin päätän itse omasta elämästäni. Miten sen elän ja millaisia tuloksia saan aikaan. Haluaako joku muu kokeilla miten Hopeasiivet kantaa? Heart of Silver Wings-tiimissä on vielä tilaa. Kerron mieluusti miten otat ensimmäisen askeleen…